Puukaasusta tuli pakko Tulosta
13.10.2014 10:50

SA kokeili jo 1939 alussa kotirintamalla puukaasusovellutuksia. Tässä koe-Nash 1939 luultavasti Porissa kuvattuna. Oli se aikaa – uunituore Nash suoraan puukaasukäyttöiseksi! Ei ihme että moottorit piti usein täyskorjata jo 20 000 – 30 000 km ajon jälkeen, jopa aikaisemminkin.

Nykysuomalaisista 2,8 miljoonaa on syntynyt talvisodan syttymisen jälkeen. Heitä, jotka ovat olleet elävässä arkiyhteydessä häkä- tai puukaasukäyttöisiin autoihin, on yhä vähemmän. Se oli aikaa johon aihetta tuntemattoman on vaikea sisäistyä. Ei tajuta, mitä merkitsi auton käyntiinsaattaminen tulipalopakkasella. Mitä operaatioita piti tehdä ennenkuin puukaasu-kuormuri edes ”lupasi.” Kaikki tuot taivasalla, mielipuolisen kovassa pakkasessa.

Tuonaikaiset kuljettajat eivät koskaan saa riittävästi kiitosta, jonka he ovat ansainneet. Talvisota roihusi 74 vuotta sitten pahimmillaan. Pakkaset paukkuivat ja miehet olivat kovilla. Näillä kuvavälähdyksillä haluan kunnioittaa noiden miesten (ja naistenkin) sisukkuutta ja osaavuutta.


Ruotsissakin, jossa olisi vielä voitu pääasiassa ajaa bensiinillä, tahdottiin näyttää hyvää esimerkkiä. Kuvassa Ruotsin hovin 1939 Chevrolet puukaasukäyttöisenä. Ruotsia meidän onkin kiitettävä siitä, että edes jotakin tiesimme puukaasulaitteista talvisodan syttyessä 1939.

Kuuntelen muisteloita mielelläni. Mutta toisaalta ne ovat eri sarjassa painivia asioita, kuin kysymys modernista häkäkaasusta.

Tiedän sen mahdollisuuksista jo käydyn viisasta keskustelua. Tiedän myös että asiantuntijoiden asenne häkäkaasuun on pehmentynyt, mutta se on yhä torjuva. Lähdetään siitä että se on ”pakkoratkaisu”, siihen ei kukaan vapaaehtoisesti mene.


Käyntiinpanokuvioita ”siellä jossakin” 1940. Etualalla Lievestuoreelta kotoisin oleva 1939 Oldsmobile. Taustalla Fredriksonin (Box 25/Karis) 1938 Ford. Esilämmitystä alta ja päältä. Apuna oli kamina, jolla pystyi välistä sulattelemaan kohmeisia käsiään. Omistajat ajoivat usein omia autojaan. Siviiliasuisina tietenkin, koska SA:lla ei ollut rahaa sotilasvaatteisiin. Pakkasta saattoi olla jopa 40 astetta.

Minusta tuntuu että tässä lasketaan mistiin. Moni on tosin hetken innostuksessa sanonut ryhtyvänsä käyttämään puukaasua sinä hetkenä, kun joku ensin tekee pöntöt. Hyvin todennäköistä, että näistä moni hellittäisi innostuksestaan, oltaessa kasvotusten puukaasuvaikeuksien kanssa.

Mutta: heitäkin jäänee, jotka ottaisivat puukaasuajatuksen vapaaehtoisesti tosissaan. Autonkäyttäjiä mm. maakunnissa kysymys kihnuttaa yhtenään. Siellä puu on omaa tai ainakin lähellä. Eikä modernin puukaasulaitteiston tarvitse tarjota samoja haittapuolia kuin sota-aikaisten.


Pahimpia ylämäkiä varten saivat eräät onnelliset muutaman pisaran bensiiniä tankkeihinsa. Puukaasulaitteet kehittyivät nopein askelin. Äkkisiirtymä bensiinille kävi jo kätevästi jatkosodan aikaisissa pöntöissä, muttei kovinkaan kitkatta talvisodan aikaisissa pöntöissä.

Olisi omaksuttava ennakkoluulottomampi asenne. Annettava mielikuvitukselle mahdollisuus kuvitella mitä kaikkea hyvää voisivat tuoda ATK, uudet työmenetelmät ja uudet materiaalit.


Myös naapuri joutui osittain turvautumaan puukaasuratkaisuihin, ei kuitenkaan samassa riippuvuussuhteessa kuin me. Kuvassa GAZ 42 eli ”Molotov” kuorma-auto. Sama auto kuin 1930 – 1932 Ford AA-Truck. Henry Ford oli myynyt koko Ford A- ja AA-sarjan valmistuskoneiston naapurille vuonna 1933.


”Aimo” kaasukoneisto